Hei rakas lukija! Tämän blogin tarkoituksena on ensisijaisesti toimia henkilökohtaisena päiväkirjanani, johon "vuodatan" tunteitani. Olen aina pitänyt kirjoittamista terapeuttisena, asioiden näkeminen paperilla/ruudulla on jotenkin helpottavaa. Tällä hetkellä olen elämässäni niin pohjalla, kuin vain ihminen voi olla. Sen vuoksi sain kipinän tämän blogin aloittamiseen. Tässä ensimmäisessä tekstissäni kerron lyhyesti elämästäni, millaista se on ollut ja mitä minulle nyt kuuluu. Teksti on erittäin negatiivista ja masentavaa luettavaa, joten tässä vaiheessa sinulla on vielä mahdollisuus vaihtaa sivua. Sen tarkoituksena ei ole loukata ketään, vai tuoda esille tuntojani.

 

Olen 29 vuotias nainen ja asun Kokkolassa Keski-Pohjanmaalla. Asun yksin. Minulla ei juuri ole yhtään ystävää. Minulla on ihana työpaikka ja siellä toki monta hyvää työkaveria.

Olen sinkku. Voi että miten vihaankaan tuota sanaa! Se on säälittävin, vastenmielisin sana koko tässä maailmassa. Kolme päivää sitten olin vielä kihloissa elämäni suurimman rakkauden kanssa, mutta yli viiden vuoden yhdessäolon jälkeen tuo suhde päättyi toisen osapuolen päätöksestä. Miten tässä näin kävi? Siitä joskus myöhemmin.

Elämäni on aina päällisin puolin ollut ihan ok ulkopuolisen näkökulmasta. Synnyin onnelliseen perheeseen vanhimpana lapsena vuonna 1983. Muutama vuosi siitä sain myös pikkuveljen. Lapsuutemme oli huoletonta ja ihanaa, asuimme pienessä kylässä ja kävin koulua pienessä kyläkoulussa. Olin kuitenkin jo lapsesta alkaen ujo ja herkkä lapsi.

Yläasteelle siirtymisen aikoihin isäni sairastui vakavasti ja samalla jouduimme myös muuttamaan pois rakkaasta kotikylästä keskustaan. Yläasteella alkoivat kaikki ongelmat. (joo, niinpä niin, kenelläpä ei olisi ollut ongelmia teini-ikäisenä  ).  Olin jo ala-aste aikoinaan joutunut koulukiusatuksi, mutta nyt se helvetti pääsi valloilleen kunnolla. Minut eristettiin kokonaan, olin aina koulussa yksin. Haukuttiin lehmäksi ja hulluksi, vaatteita ja koulutavaroitani revittiin ja päälleni syljettiin. Kukaan ei puuttunut tähän, vaikka opettajat näkivät, kuinka olin aina yksin ja minua kiusattiin. Kotona en asioista oikein kertonut, kyllä se varmasti oli kaikkien tiedossa, mutta kukaan ei siltikään tuntenut tuskaani. Kouluun meneminen oli joka aamu tuskaa, kotiin päästyäni vain nukuin ja itkin. Yläasteen jälkeen jatkoin lukiossa samalla paikkakunnalla toivoen, että elämä voisi sen jälkeen parantua. Vitut. Se jatkui samanlaisena. Olin hylkiö ja aina vain yksin. Minulla ei ollut kotipaikkakunnalla yhtään oikeaa ystävää. Kärsin myös tuolloin syömishäiriöstä, oksentelin ja vahdin sairaalloisesti painoani. Sain myös ahdistuskohtauksia silloin tällöin. 

Noihin aikoihin minulla oli onneksi yksi ystävä, rakas serkkuni, jonka kanssa olemme edelleenkin hyvin läheisiä. Aloin viettämään hyvin paljon aikaa hänen luonaan toisella paikkakunnalla. Siellä ollessani tunsin eläväni, kukaan ei kiusannut, uskalsin tulla kuorestani. Minusta heräsi se oikea tyttö, jonka oli kätkenyt kyynelten ja arpieni alle. Noihin aikoihin astuivat esiin myös poikaystävät. Sain paljon huomiota miehiltä ja minulla ei ollut koskaan vaikeaa löytää seuraa. Teini-ikäisen suhteet nyt kuitenkin ovat sitä ja tätä, ne tottakai loppuivat yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. 16 vuotiaana aloitin seksisuhteen minua melkein 10 vuotta vanhemman varatun miehen kanssa. Vanhemmilta miehiltä saatu hyväksyntä ja huomio tuntui taivaalliselta, kuin hunajalta haavoissani.

Jotenkin sitten sain lukion päätökseen kunnialla ja aloitin uuden elämän. Muutin asumaan Kokkolaan ja aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa terveydenhoitajaksi. Tuossa vaiheessa ala ei oikeastaan kiinnostanut, mutta kun kouluun pääsin, oli se sitten aloitettava. Elämä tuntuikin tuolloin yllättäen ensimmäistä kertaa mahtavalta! Sain uusia ystäviä, asuin ensimmäisen kerran omillani. Ajelin autollani ristiin rastiin, vietin hauskaa opiskelijaelämää luokkatovereiden kanssa. Viina virtasi ja kaikki oli aivan vitun hyvin! Tapasin myös miehen, jonka kanssa olimme tutustuneet jo tuolloin hurjina teinivuosina. Tähän asti olimme olleet vain ystäviä, mutta nyt rakastuimmekin palavasti. Muutimme yhteen ja menimme kihloihin: Leikimme kotia. Samaan aikaan opiskelin ja kävin töissä samalla paikallisessa terveyskeskuksessa. Kaikki oli aivan täydellistä. Mies lupaili minulle kuun taivaalta, suunnittelimme menevämme naimisiin ja hankkivamme lapsia, kun opiskeluni päättyvät.

Tämä kupla kuitenkin puhkesi. Mies ilmoitti minulle pettäneensä. Vain kerran, joo, anna anteeksi, sori sori, rakastan sinua. Ja minä tietysti annoin. Tämä toistui kuitenkin ja suhde loppui. Noiden vuosien aikana tämä ihminen oli romuttanut itsetuntoni taas nollaan, siirtämällä syyn tapahtuneesta minun niskoilleni. Hän kohteli minua niin huonosti, uhkaili ja kiristi, että en voi kuin ihmetellä, mitä helvettiä oikein tein silloin? 

Tuon katastrofaalisen suhteen aikoihin elämääni astui uusi hirviö. Pikkuhiljaa, ensin tunnustellen ja sitten rämähtäen päälle kuin suuri kivi. Tämän hirviön nimi on paniikkihäiriö. Ensimmäisen kohtauksen aikana en tiennyt, mistä on kysymys, olin autopesulassa auton sisällä, itkin ja huusin, luulin kuolevani. Pesulasta päästyäni nousin autosta, oksensin ja vajosin maahan täristen. Tämän jälkeen kohtauksen pysyivätkin poissa jonkin aikaa, kunnes sain toisen samanlaisen töissä. Hakeuduin samantien lääkärille, jossa tutkittiin kaikki mahdollinen ja mitään ei ollut fyysisesti vikana. Diagnoosina paniikkihäiriö ja ahdistus. Mitään jatkotoimenpiteitä ei tuolloin kuitenkaan tehty, käskettiin vain hakeutumaan uudestaan hoitoon, jos kohtaukset jatkuvat. Ja kyllähän ne jatkuivat,hoitoa en vain jaksanut enää hakea. Yhtenä kesänä makasin viikon kotini vankina, en pystynyt/jaksanut lähteä mihinkään, itkin ja panikoin vain kotona. Netti oli ainoa yhteyteni ulkomaailmaan. Kaupassa käyminen ja muut vastaavat tilanteet tuntuivat ylitsepääsemättämiltä. Huimasi ja pyörrytti, tuntui että happi loppuu ja kuolen. Tapailin tuolloin myös muutamaa miestä, mutta ei niistä jutuista mitään tullut. Olin yksinäinen ja loppuun palanut.

Vuoden 2007 alussa lopetin työni hoitajana, en jaksanut sitä enää. En kertonut tästä kellekään läheselleni, he luulivat vuosia, että olen vielä hoitajana, vaikka vaihdoinkin työpaikkaa. En tiedä miksi tämän tein. Pelkäsin häpeää. Jatkuva sairauden ja kuoleman läsnäolo yhdistettynä omaan ahdistukseeni oli katastrofaalinen yhdistelmä. Jälkeenpäin tämä on kyllä harmittanut. Tulevaisuudessa toivoisin vielä joskus palaavani hoitoalalle.

Tuona samana keväänä tapahtui kuitenki jotakin ihmeellistä. Tapasin ihmisen, joka nosti minut sieltä pohjamudasta ylös. Hän oli ja on edelleenkin elämäni rakkaus, suuri enkeli ja parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Paniikkihäiriöni jäi heti taka-alalle, ahdistus ja masennus katosivat. Ne hiipivät kuitenkin takaisin vuosien saatossa, mutta eivät todellakaan enää niin kauheina, mitä ne olivat ennen tuota aikaa. Tämä ihminen paransi ja taas toisaalta teki minut sairaaksi, mutta olen siitä kaikesta hänelle kiitollinen. Hän oli myös paras ystäväni, meillä oli samat arvot ja kiinnostukset.

Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Tämä suhde siis päättyi nyt pari päivää sitten. Päätös oli dramaattinen. Laitoin pyykkejä kuivumaan, kun mies totesi vihaisesti: " Voit mennä suoraan Kokkolaan, en jaksa tätä enää". Nuo sanat takovat kokoajan päässäni, kaikuvat korvissani kuin myrkytuuli. Näen hänen vihaiset kasvonsa mihin ikinä katsonkin. Järkyttyneenä en osannut kuin itkeä, kaikki tuntui vain sumuiselta. Mitään en ehtinyt ajatella, kaikki oli ohi alle puolessa tunnissa, kaikki hoidettin juuri niin väärin, kuin vain näin pitkän parisuhteen päättämisen voi tehdä. Lähdin pois, viimeisen kerran näin hänet oviaukossa. Tuntui, kuin ero ei tai minä en olisi merkinnyt mitään.

Suhde oli vaikea ensinnäkin siksi, että asuimme eri paikkakunnilla. Kummallakin oli omat asiansa, jonka vuoksi muutto ei vielä ollut mahdollista. Ironista kyllä, olin juuri viimeaikoina hakenut työpaikaltani mahdollisuutta etätyöskentelyyn. Minut hyväksyttiinkin ohjelmaan ja projektiin, jonka tarkoituksena on siirtyä ensi vuonna tekemään töitä kotoa käsin osan viikosta tai jopa kokonaan. Halusin kertoa tästä hänelle vasta jouluna, koska asia ei vielä ollut varma. Suurin syy tähän hakemiseen oli tottakai se, että saisimme enemmän aikaa yhdessä. Jatkuva erossa olo ja reissaaminen alkaa pikkuhiljaa kiristämään välejä ja tuolloin yhdessä olemisesta tulee vaikeaa. Nyt kuitenkin tulen luopumaan tuosta etätyömahdollisuudesta. Työ on tällä hetkellä ainoa asia, joka voi edes hetken pitää järjissään. Jos istuisin senkin ajan täällä kotona yksin koneen kanssa, voi olla että hyppäisin ajan kuluessa parvekkeelta.

Meillä kummallakin oli myös omat henkilökohtaiset ongelmamme. Minulla paniikkihäiriö ja hänellä masennus. Jatkuva erossa eläminen ahdisti minua suuresti ja se myös johti siihen, että läheisyys välillämme väheni. Halusin ja haluan häntä edelleenkin niin paljon että sattuu. Viimeisen vuoden ajan minua kiusasi myös fyysinen vaiva, jonka kanssa olen aina joutunut painiskelemaan. Sen vuoksi myös seksi väheni. Tämäkin saatanan vaiva on nyt kuitenkin parantumassa ja kuin vittuillakseen häviää pois. En uskaltanut tästä hänelle kertoa. Miksi? En osaa sanoa. Ehkä pelkäsin. Mitä? Hylkäämistä? Nyt haluaisin vain olla hänen lähellään ja antaa hänelle kaiken minkä voin, koska nyt siihen pystyn. 

Minulla on aivan järjetön ikävä häntä, ääntä, tuoksua, ihoa, ihan kaikkea. Olen valvonut pari yötä itkien ja miettinyt miten tästä eteenpäin. Kyllä elämä varmasti voittaa... ja vitut voittaa! Sain eilen pahimman paniikkikohtauksen sitten tuon viheliäisen sairauden alettua. Päässä pyöri vain kuolema, miten se tuntuukaan helpottavalta. Jos nyt kuolen, ei kukaan minua jää kaipamaan. Kukaan ei enää rakasta tai kaipa minua. No ehkä äitini. Voisin maata täällä kotona viikon kuolleena,kukaan ei asiaa huomaisi. Ilman rakkautta minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään. En halua mitään muuta kuin olla hänen kanssaan. En kaipaa omia lapsia tai muuta vastaavaa, olen valmis jättämään kaiken entisen taakseni, jos vain saisin hänet takaisin. Vakuutin hänelle, että kaikki on nyt hyvin, mutta se on valetta. Ei ole. Ei todellakaan. En ole koskaan ollut näin rikki. Toivon vain, että hän soittaisi ja voisimme nauraa yhdessä kaikelle tyhmälle niin kuin aina ennekin. Itse en uskalla soittaa... luulen että saan luurin korvaan. Mitä se kuitenkaan auttaisi. Helpottaisi kuitenkin tätä oloa. 

Mitä elämä jatkossa tuo, on vielä auki. Nyt olen niin yksinäinen ja siitä saan vain syyttää itseäni. Milloin pystyn taas hymyilemään, en osaa sanoa. Joku tutkija oli todennut, että miheltä erosta toipumiseen menee 6kk - vuosi, naiselta kaksi vuotta. Sitä sitten odotellessa... 

Mutta nyt on pakko lopettaa ja lähteä ulos haukkamaan happea. Kauppaankin pitäisi kyetä, huomenna on edessä työpäivä, josta en tiedä miten selviän.

 

 

Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea koko tekstin loppuun saakka. Tämä oli tällaista vuodatusta surun keskellä. Jatkossa yritän olla positiivisempi ja myös lisäillä kuvia. Valokuvaaminen on uusi rakas harrastukseni, jossa haluan tulla paremmaksi.

 

Kiitos ja hei!

 

-S-